Päivästä toiseen kirjoitan vain samoja sanoja paperille. Pääni kumisee tyhjyyttään eikä se saa mistään kiinni. Happoradio teki osuvan biisin "puhu äänellä jonka kuulen" Entäpäs jos ei osaa. Jos se on aivan liian vaikeaa? En ole oikeastaan syönytkään mitään eikä ole edes nälkä. Toisinaan taas tekee mieli vain syödä. En minä niitä oksenna ulos. Vaikeita sanoja vaikeita tunteita joita en osaa edes kirjoittaa ylös saati sanoa niitä.

 

Vaikeinta on kun en tiedä mitä haluan elämältä. Mitä tekisin kun muutan taas kerran pois toiseen asuntoon. Pysyn korkeintaan vuoden yhdessä paikassa ja taas on pakko muuttaa tai alkaa ahdistamaan. En kykene käsittelemään omia tunteitani, ajatuksiani. En saa niistä kiinni sitten mitenkään. Aina kun tuntuu että saisin kiinni jonkun ajatuksen reunasta se lipeää käsistäni.

 

Kymmenen vuoden aikana ei elämässäni ole tapahtunut suurempaa muutosta. No ehkä huonompaan suuntaan ollaan jälleen menossa. Kaivan siis tasaisen varmasti omaa hautaani ja tavallaan pelkään tuottavani omalle äidilleni ja isälleni suurta tuskaa että he joutuvat hautaamaan minut. Sen olen päättänyt että haluan minun tuhkani levitettävän tampereen pyynikille. Tampere on tärkeä paikka minulle. Toisena vaihtoehtona olisi saksan vanha muuri. Mutta se on varmaan kauakaa haettua.

 

Kuolema itse ei pelota, vaan se kuinka paljon se satuttaa muita. En halua tuottaa pettymystä muille. Viime vuonna kirjoitin tosiaan ennätysmäärän itsemurhakirjeitä. Mutta jokainen niistä oli liian huono toteutettavaksi. Eikä minulla riitä rohkeus edes tehdä edes sitä. Ei minua varmaan haittaisi jos olisi joku joka tekisi sen puolestani, vain kuitenkin niin että uhreja ei olisi muita kuin minä itse.

 

Saisin ehkäpä viimein rauhan sisälläni vellovista tunteista ja ajatuksista ja kaikesta vaikeasta kaikista jutuista joista en saa itse kiinni. Kalvavasta epätoivosta selvitä elämästä. Synkkyydestä mitä se tuo mukanaan enemmän kuin sen tarvitsisikaan.  Tuskasta ja kivusta niin henkisestä kuin fyysisestä. Toivottomuudesta saada mitään tähdellistä aikaan, mitään millä olisi minkäänlaista merkitystä tässä yhteiskunnassa.

 

Ennen kaikkea kaipuudesta tuntemattomaan ja tuntemattoman pelkoon yhtäaikaisesti.  Jos se vain olisi niin helppoa että nukkuisi vain. Ihan rauhassa ja heräisi siellä missä on kaikki hyvin eikä tarvitse tuntea näitä tuntemuksia. 

 

Miksi se ei ole niin helppoa?