Ikkunalaudalla istuu hento hahmo, verhojen suojissa pahalta maailmalta suojaa vain ohut ikkunalasi. Sälekaihtimia ei ole ollenkaan, hän ei halunnut niitä. Ne näyttivät kaltereilta. Hän vain tuijottaa ulos näkemättä oikeastaan mitään. Tuijottelee vain lumihiuttaleita jotka leijuvat hiljaa alas, jokaista hiutaletta yhtä tarkkaan jokainen niistä on erilainen. Niinkuin jokainen ihminen. Myös hän, hän vain on ihmisten mielestä liian erilainen. Sairas.
Ovi avautuu hänen takanaan, on olevinaan ettei huomaa. Tulija katsoo hentoa haurasta kuin lumihiutale joka istuu ikkunalaudalla vaikka tämän pitäisi maata sängyssä jottei menisi rikki. Tämän sysimustan väriset hiukset laskeutuvat takkuisina olkapäille ja vähän selkäänkin. Takaapäin hän näyttää kauniilta, lasiselta kuin tuulen henkäys voisi viedä hänet pois.
- Hei. Tulija sanoo hiljaa ja varovasti ettei sanat rikkoisi ilmaa ja hentoa hahmoa. Hän kääntyy ikkunalaudalla ja katsoo tulijaa, se on hänen veljensä. Veli katsoo häntä, luista hahmoa. Joka on kaikkea muuta kuin kaunis. Hänen poskensa ovat lommoilla ja silmät liian väsyneet. Hän on liian väsynyt edes vastaamaan joten tyytyy nyökkäämään vastaukseksi.
Veli miettii kuinka näin pääsi käymään kuinka hän ei huommannut veljen laihtumista. Miten hänen rakas veljensä pääsikin siihen kuntoon että joutui sairaalaan, eikä pääse pois. Hänen olisi pitänyt huomata ettei kaikki ole tällä kohdallaan eikä tämä pidä itseään kauniina.
Hän kääntyy takaisin ikkunaan, ei halua että veli näkee hänen kyyneleensä, kuinka kaikki pystyikin valumaan hukkaan, kaikki se mikä vaiva niihin oli nähty. Nyt se oli poissa. Ei ollut enää sopimuksia, ei uhrauksia perheen ja vapaa-ajan tai kavereiden suhteen. Hänen unelmansa oli murskaantunut, yksinkertaisesti poissa.
Veli miettii salaa katkerana mitä veli oli tehnyt, ajatellessaan vain itseään. Kuinka hän saattoi olla muita kohtaan niin julma? Mutta veli oli kuitenkin liian rakas ja hän pelkäsi että tämä ei enää jaksa taistella hengestään.
Hän kääntyy taas ikkunalaudalta ja nousee ylös. Hänen kätensä ovat vain luuta. Jalat ja kaikki muu ovat kuihtuneet, hänestä ei ole jäljellä enää mitään. Hänen pitäisi syödä sen hän tietää mutta ei pysty siihen. Hän haluaisi kovasti mutta ei kykene. Kyyneleet virtaavat taas hänen luisia poskiaan pitkin alas kaulaan ja rintakehälle.
Toivoo että hänelle kasvaisi siivet ja voisi lentää pois, ottaisi veljen mukaan ja menisivät parempaan paikkaan missä hänkin olisi kaunis sellaisenaan. Veli luulee että hän ei pidä itseään kauniina, pitäähän hän on omasta mielestään juuri nyt kaunis. Sellaisena kuin nyt on.
Kyllä hän rakastaa perhettään ja veljeään yli kaiken mutta ei ymmärrä sitä miksi muut eivät pidä häntä kauniina sellaisenaan. Kyllä hän pystyy kävelemään ja elämään normaalisti ja rakastamaan ja ajattelemaan. Hän on erilainen, niinkuin ne lumihiutaleet.
-Haluan ulos, siellä sataa lunta. Hän saa viimein sanotuksi veljelleen. Veli katsoo ja sanoo - Ei. Hän poistuu huoneesta hyvin kylmäkiskoisesti katsomatta taakseen. Hän menee ja sulkee oven perässään, ovi oli sääntöjen mukaan lukittava. Hän lukitsi oven, katsomatta veljeensä. Hän päätti ettei tulisi enää hän ei halunnut nähdä tätä siinä kunnossa. Ei pystynyt se sattui aivan liikaa.
Hän katsoi veljensä perään, yritti huutaa muttei pystynyt. Hän tiesi ettei veli tulisi enää koskaan takaisin. Hän satutti veljeään tahtomatta. Hän tunsi sen. Hän kiipesi ylös sängyltään ja meni ikkunalaudalle lumisade oli loppunut.
Joku tuli sisään, se oli lääkäri.
Hänet sidottiin kiinni jottei pääsisi irti, ei edes katsomaan lunta. Häneen laitettiin letku josta meni ravinteita jottei hän kuolisi. Hän ei halunnut, hän halusi olla samanlainen kuin lumihiutale. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyyneleet virtasivat jälleen eikä hän voinut pyyhkiä niitä sillä hänet oli sidottu sänkyyn kiinni. -Tämä on sinun parhaaksesi Lääkäri sanoi kuin rauhoitellakseen häntä mutta se ei auttanut ei se ollut edes totta. Joku muu ei voinut millään tietää mikä oli hänelle parhaaksi.
Meni päiviä ja viikkoja eikä hänen luonaan käynyt kukaan. Hän oli aivan yksin. Kukaan ei välittänyt siitä yhdestä lumihiutaleesta joka leijaili alas, vain kokonaisuus merkitsi. Hän voisi kirjoittaa tästä olosta miljoona laulua mutta ei hän viitsinyt. Ei niitä kukaan enää koskaan kuulisi, kukaan ei välittänyt kuulla.
-Saat huonekaverin, Bill. Hoitaja oli tullut kuin tyhjästä. Hän ei ollut huomannut mitään. Hän katsoi mielenkiinnolla kuka suostui tulemaan hänen kanssaan samaan huoneeseen. Se oli pieni ja hento tyttö. Melkein kuin hän, yksi niistä hauraista lumihiutaleista joista kukaan ei välittänyt.
Meni kuukausia ja hän sekä tyttö ystävystyivät ja he puhuivat ja puhuivat lopulta he olivat yhtä. Se oli kaunista todella kaunista. Kaksi hentoa lumihiutaletta olivat vihdoin kokonaisuus, he tiesivät että selviäisivät tästä sairaudesta yhdessä. Oli mennyt jo muutamia kuukausia kun ovelta kuului tuttu henkäys. Se oli vain henkäys, tuoksu, olemus hän tunnisti silti katsomatta.
-Näytät paljon paremmalta. Tulija sanoi, -Et ole niin hauras enää, eikä minun tarvitse pelätä että menet rikki. Hän sanoi. Hän katsoi veljeään surullisesti, pettyneesti mutta oli kuitenkin iloinen että hän tuli takaisin. Ei hän ihan terve vielä ollut mutta hänellä oli tyttöystävä jolla oli samassa vaiheessa elämä ja he jaksaisivat kyllä.
-Mennään kotiin, hän sanoi. Hän otti veljeään kädestä kiinni ja tytön kainaloonsa. He katsoivat ikkunasta vielä ulos siellä satoi lunta. Jotka olivat kuin tyttö ja poika jotka jättivät sen taakseen.
-Joskus aurinko vielä paistaa. tyttö sanoi ja käpertyi pojan kainaloon.
-Tule jo, Bill. Hänen veljensä sanoi.
-Tullaan Tom.
Oli vain Tyttö, poika ja pojan veli.
